Vähän samaan liittyen:

http://sethgodin.typepad.com/seths_blog/2007/02/sheepwalking.html

Olen usein miettinyt tuota, että onko se tosiaan niin että Suomessa on se teknologinenkin osaaminen paremmalla tasolla kuin Ruotsissa, mutta Suomessa ei osata tuotteistaa. Ehkä kyseessä on illuusio, joka syntyy siten, että Suomessa pusketaan teknisesti ylivertaisia mutta kaupallisesti surkeita tuotteita, kun taas Ruotsissa ei. Voi kuitenkin olla, että Ruotsissa nämä samat keksinnöt in kyllä kehitetty, mutta ne ei vain näy markkinoilla, koska ymmärretään, että niille ei ole kysyntää. Eli toisin sanoen se kuilu on vain tuotteistamisessa Ruotsin hyväksi, eikä teknologiassa Suomen hyväksi ja tuotteistamisessa Ruotsin hyväksi.

"Asiakkaan ymmärtäminen" on vähän sama kuin sana "markkinointi", eli sen merkityksestä ei ole ihan konsensusta ihmisten keskuudessa. Joskus se on sitä, että kysytään suoraan että "mitä te haluatte" ja tehdään sitten niin, joskus se on taas sitä asiakkaan pään sisälle menemistä, eli opitaan ennakoimaan tuotteita, mitä asiakas "ei tiedä vielä haluavansa".

Usein aidoissa innovaatioissa (disruptive innovations) on käytetty hyvin vähän asiakastutkimusta ja nämä innovaatiot tulee jostain pienemmistä start up -yrityksistä. Mutta sitten inkrementaaliset pienet parannukset tapahtuu juuri niiden conjoint analysis -kyselyiden kautta ja arvoanalyyseillä. Tämä on mielestäni ihan toimiva kahtiajako. Jos asiakkaalta kysytään liian suoraan että "mitä mieltä olet tästä" niin siinä seurauksena voi olla kuuluisa liian monta kokkia -syndrooma. Aidot innovaatiot kuitenkin herättää väkisinkin joissain ihmisissä vastustusta sekä kahtiajakoa ja jos kaikkia miellyttääkseen aletaan tehdä liikaa kompromisseja niin tuote ei yhtäkkiä olekaan enää innovaatio vaan lähinnä "edellinen tuote 2.0".

Creating Passionate Usersissa pohdittiin tätä aika hyvin aikoinaan:

http://headrush.typepad.com/creating_passionate_users/2007/01/the_dumbness_of.html

Kuva tiivistää hyvin:



Applen sanotaan kehittävän tuotteita "itselleen", eli sellaisia tuotteita joita he itse käyttäisivät. Apple on kuuluisa siitä, että he eivät tee juuri minkäännäköistä asiakastutkimusta. Suunnon suunnittelutiimeissä on taas aina mukana niiden lajien harrastajia, joihin kellot on tarkoitettu (ja yleensä vielä lajien ehdotonta huippua). Applen lähestymistapa on enemmän sitä "huvin vuoksi" näkökulmaa, mutta Suunnon taas lähempänä sitä asiakasfokusta. Mutta omalla tapaa ne ovat silti lähellä toisiaan, eli ehkä tämä ei olekaan joko/tai tilanne?

Pitäisikö yritysten rekrytoida siis enemmän omien asiakkaidensa joukosta jotta saisi sitä asiakasnäkökulmaa? Kuinka suuri prosentti yrityksistä kysyy muuten työnhaastattelussa että "käytätkö tuotteitamme"?

Lainaus käyttäjältä: Henri W - Tammikuu 24, 2007, 01:47:25 pm

Lainaus käyttäjältä: antti - Tammikuu 24, 2007, 01:41:32 pm

Lainaus käyttäjältä: Henri W - Tammikuu 23, 2007, 11:36:11 pm

Tämä oli mielestäni räikein puute Strat Markin seminaarin puheissa. Kukaan ei Iggloa lukuunottamatta edes koskettanut tätä aihetta, vaikka tämän pitäisi olla sitä kuuminta nykyaikaista markkinointia.

Kun puhe siinä paneelissa kääntyi taas tähän perusteesiin että "markkinoijan tulee osata laskea" niin toivoin, että joku olisi sanonut edes sivulauseessa että "kyllä, mutta...". Mielestäni liika numeroihin tuijottaminen on sellaista markkinointia, joka tappaa tarinankerronnan. Korostan kuitenkin sanaa liika.

Mitä tässä pitää nyt muistaa, on että markkinointiviestintä ei ole sama asia kuin markkinoinnin johtaminen!

Jos noin ymmärsit kirjoitukseni niin sitten kirjoitin sen todella huonosti.

Meikäläinen ymmärtää tarinan ainakin koko organisaation olemuksena. Se kuinka hyvin asiakaspalvelijat ovat omaksuneet roolinsa arvon tuottajina. Se kuinka intohimoisesti designerit ja insinöörit suunnittelevat tuotteita. Se miten johto puhuu asiakkaistaan ja tuotteistaan.

"Organisaation olemus" lienee aika lähellä tuota minun "liiketoiminnan ajatusta". Mutta - mikä on se dominant logic? On toki organisaatioita, joiden tarinan eteenpäin vieminen on identtistä niiden tuloksellisuuden kanssa (esim. monesti non-profit-puolella). Mutta useammin tämä on kuitenkin vain keino toteuttaa jokin toinen tavoite (esim. siis omistaja-arvon kasvattaminen). Mitä olet mieltä?

En ainakaan näe mitään ristiriitaa tarinankerronnan ja voiton maksimoinnin välillä (taino on siinä vähän jos tarina on alkanut muokkautua tiettyyn suuntaan, mutta ehkä se ei ole sitten hyvää tarinankerrontaa?) Hyvän tarinan voi mieltää myös onnistuneen markkinoinnin lopputuloksena, eikä keinona. Moni yritys tosin aktiivisesti muokkaa sitä omaa tarinaansa.

Maailmassa löytyy monia vahvasti tarinallisia yrityksiä, jotka ovat kunnostautuneet viime aikoina myös tulospuolella, kuten Google ja Apple. Yrityksen tarinasta on varmasti apua myös sijottajien ja osakkeenomistajien kanssa, sillä ei se rationaalisuus sielläkään puolella ole aina se, mikä niitä päätöksiä ohjaa. Moni varmaan täälläkin huomasi miten Yhdysvalloissa sijoittajat menivät Applen iPhonen julkistamisen myötä aivan sekaisin, vaikka periaatteessa iPhoneen sisältyy ihan mielettömiä riskejä (kolme tällä hetkellä vireillä olevaa oikeusjuttua, FCC:n puuttuva hyväksyntä, riskaabelihko eksklusiivipartnerius Cingularin kanssa ja ihan vaan puhelimen tekniikka). Tarina vaan oli Applella kunnossa.

Liittyen tuohon ensimmäiseen kappaleeseeni niin sopii miettiä kuinka paljon esimerkiksi juuri Apple ja Google säästävät rekrytoinnissa ja kouluttamisessa, koska sisääntulevat työntekijät tietävät jo valmiiksi hyvin vahvasti minkälaiseen organisaatioon ovat tulossa sen tarinan avulla. Enkä usko, että kummallakaan on pulaa pätevistä hakijoista. Saati motivoituneista.

edit. oho, ironisesti oli Diggin pääsivulla tämmöinen uutinen kun olin saanut tämän kirjoitettua:

http://www.leedodd.com/2007/01/22/google-gets-1000000-applicants-a-year/

"In 2006 they hired approximately 5,000 new employees, a small percentage out of a total 1,000,000 applicants. Here is a portion from the CNN Alina Cho story. Must be nice to be able to pick the best and brightest from 1,000,000 applicants each year."

Lainaus käyttäjältä: Henri W - Tammikuu 23, 2007, 11:36:11 pm

Tämä oli mielestäni räikein puute Strat Markin seminaarin puheissa. Kukaan ei Iggloa lukuunottamatta edes koskettanut tätä aihetta, vaikka tämän pitäisi olla sitä kuuminta nykyaikaista markkinointia.

Kun puhe siinä paneelissa kääntyi taas tähän perusteesiin että "markkinoijan tulee osata laskea" niin toivoin, että joku olisi sanonut edes sivulauseessa että "kyllä, mutta...". Mielestäni liika numeroihin tuijottaminen on sellaista markkinointia, joka tappaa tarinankerronnan. Korostan kuitenkin sanaa liika.

Mitä tässä pitää nyt muistaa, on että markkinointiviestintä ei ole sama asia kuin markkinoinnin johtaminen!

Jos noin ymmärsit kirjoitukseni niin sitten kirjoitin sen todella huonosti.

Meikäläinen ymmärtää tarinan ainakin koko organisaation olemuksena. Se kuinka hyvin asiakaspalvelijat ovat omaksuneet roolinsa arvon tuottajina. Se kuinka intohimoisesti designerit ja insinöörit suunnittelevat tuotteita. Se miten johto puhuu asiakkaistaan ja tuotteistaan.

Mainonnasta tarinoiden kerrontaan
Niin, jos massamedia menettää valtaansa. Suurille massoille on vaikeampaa ja kalliimpaa puhua yhdelle viestillä yhdestä kanavasta. Mikä on sellainen asia, joka herättää median ja ihmisten huomion. Tarinat tietysti. Tässä pitää vain olla pirun varovainen. Tarinan pitää olla aito, jotta se kiinnostaa ketään. Eli enää mainonta ei tuputa yrityksen määrittämää yksittäistä viestiä jokaiseta mahdollisesta kanavasta. En näkisi myöskään, että yritysten pitää ratsastaa trendeillä ja palkata Coolhuntereita kertomaan heille mikä on seuraava alakulttuuri, jonka heidän tulisi omaksua. Se paistaa aina läpi. Brändi-ikoneihin tehdyn tutkimuksen mukaan brändien pitäisi pureutua johonkin yhteiskunnalliseen ristiriitaan tai ihmisten ahdistukseen. Yrityksen tarina voi muuttua, heidän pitää pystyä ymmärtämään yhteiskunnan isommat trendit jatkuvasti.

Tämä oli mielestäni räikein puute Strat Markin seminaarin puheissa. Kukaan ei Iggloa lukuunottamatta edes koskettanut tätä aihetta, vaikka tämän pitäisi olla sitä kuuminta nykyaikaista markkinointia.

Kun puhe siinä paneelissa kääntyi taas tähän perusteesiin että "markkinoijan tulee osata laskea" niin toivoin, että joku olisi sanonut edes sivulauseessa että "kyllä, mutta...". Mielestäni liika numeroihin tuijottaminen on sellaista markkinointia, joka tappaa tarinankerronnan. Korostan kuitenkin sanaa liika.

Esimerkkinä kaksi fiktiivistä elokuva-taglinea:

"Tämä elokuva on ohjaajan monen vuoden kovan työn tulos, oikea intohimoprojekti."

vs.

"Tämä elokuva on muokattu yhä uudelleen ja uudelleen niin, että se miellyttäisi mahdollisimman monia koeyleisössä."

Karmea kärjistys, tiedän. Mutta silti, kumpi on mielestänne parempi tarina kertoa kuluttajalle? Kummasta tulee sellainen fiilis, että ohjaaja on OIKEASTI välittänyt elokuvan teosta ja halunnut tehdä siitä mahdollisimman hyvän?

Kuluttaja kyllä näkee (joko suoraan tai alitajuisesti) tuotteessa kuin tuotteessa kumpaa filosofiaa tuotteen valmistamisessa on käytetty ja jälkimmäistä filosofiaa soveltaen on hyvin vaikea luoda intohimoisia kuluttajia. Erityisesti Suomessa, missä tulee paljon teknistä innovaatiota mutta vähän tuotteistettua innovaatiota tulisi tarinankerrontaan panostaa huomattavasti enemmän. Usein esimerkiksi se tekninen innovaatio tapetaan täysin mielikuvituksettomalla ja intohimottomalla konseptoinnilla.

Mutta mahdollisuuksia tässä on vaikka mihin. Katsokaa vaikka Igglon kasvua.

edit. tältä aamulta hyvä varoittava esimerkki:

http://brandautopsy.typepad.com/brandautopsy/2007/01/pressler_falls__1.html

The New York Times shares a story where Pressler faced making decisions on some graphic t-shirts and instead of using his gut retail instinct to make a decision, he asked Gap designers to pull together a focus group in order to determine the most likeable designs. Not surprisingly, the Gap designers weren't hip to this request. The Gap company culture has been to use gut retail instinct to make decisions and not to use focus group research data.

Läpinäkyvyys ja aitous

Nämä kaksi asiaa tuli vuoden 2006 lopulla melkein kaikissa markkinointia koskevissa ennustuksissa vastaan. Näin sosiaalisen median ja bloggaamisen aikoina yritykset jäävät paljon helpommin kiinni jos sanat ei vastaa tekoja. Järjestään jokainen yritys, joka on yrittänyt keinotekoisesti jonkinnäköistä viraalikampanjaa esim. sosiaalisissa yhteisöissä on lopulta saanut näpeilleen. Yritykset eivät pidä siitä, että he eivät enää saa sanella sitä, mitä ja miten heistä eniten puhutaan.

Läpinäkyvyys on tosiaan toinen trendi, mikä liittyy aitouteen myös omalla tapaa. Mutta läpinäkvyyden voi kääntää myös mahdollisesti voimavaraksi ja erilaistavaksi tekijäksi erityisesti kuluttajien mukaansaamisessa sisöllöntuotantoon ja markkinointiin.

Tässä Wired-lehden päätoimittajan Chris Andersonin pohdintaa siitä, mitä "radikaali läpinäkyvyys" tarkoittaisi heidän lehtensä kannalta:

http://www.longtail.com/the_long_tail/2006/12/what_would_radi_1.html

Six tactics of transparent media

1) Show who we are. All staff edit their own personal "about" pages, giving bios, contact details and job functions. Encourage anyone who wants to blog to do so. Have a masthead that actually means something to people who aren't on it. While we're at it, how about a real org chart, revealing the second dimension that's purposely obscured in the linear ranking on a traditional masthead?

Upside: Readers know who to contact. The organization is revealed as a collection of diverse individuals, not just a brand, an editor and some writers.

Risk: Competitors know who to poach; PR people spam us even more than usual.

-------

2) Show what we're working on. We already have internal wikis that are common scratch pads for teams working on projects. And most writers have their own thread-gathering processes, often online. Why no open them to all? Who knows, perhaps other people will have good ideas, too.

Upside: Tap the wisdom of crowds

Risk: Tip off competitors (although I'd argue that this would just as likely freeze them; after all the prior art would be obvious to all); Risks "scooping ourselves", robbing the final product of freshness.

-------

3) "Process as Content"*. Why not share the reporting as it happens, uploading the text of each interview as soon as you can get it processed by your flat-world transcription service in India? (This may sound ridiculous, but it's exactly what wire services such as the AP have long done--they update their stories with each new fragment of information). After you've woven together enough of the threads to have a semi-coherent draft, why not ask your readers to help edit it? (We did it here, and it worked great). And while you're at it, let them write the headlines and subheads, not just for the site but also the punchier ones for the RSS feed and the one that has to work with the art for the magazine.

Upside: Open participation can make stories better--better researched, better thought through and deeper. It also can crowdsource some of the work of the copy desk and editors. And once the story is done and published, the participants have a sense of collective ownership that encourages them to spread the word.

Risk: Curating the process can quickly hit diminishing returns. Writers end up feeling like a cruise director, constantly trying to get people to participate. And all the other risks of the item above. 

-------

4) Privilege the crowd. Why not give comments equal status to the story they're commenting on? Why not publish all letters to the editor as they're submitted (we did that here), and let the readers vote on which are the best? We could promise to publish the top five each month, whether we like them or not: "Harness our tools of production! Make us print your words! Voting is Power!"

Upside: Maximizes participation.

Risk: If we don't deploy voting tools or (sigh) a login system, trolls may rule.

-------

5) Let readers decide what's best. We own Reddit, which (among other things) is a terrific way of measuring popularity. Why should we guess at which stories will be most popular and give those preferential treatment? Why not just measure what people really think and let statistics determine the hierarchy of the front page?

Upside: A front page that reflects reader interest better.

Risk: A more predictable and lowbrow front page.

-------

6) Wikifiy everything. The realities of publishing is that at some point you push the publish button. In the traditional world, that's the end of the story. It is a snapshot in time, as good as we could make it but inevitably imperfect. The errors (and all articles have them) are a mix of commission and omission--we hope for the best yet brace ourselves for the worst. But what if we published every story on a wiki platform, so they could evolve over time, just like Wikipedia itself? The original story would be the foundation of what could eventually become a version expanded and updated by readers (our Fortune 500 blogging wiki was an experiment in this). If you want to see the original version, just push the "original" button, or see any changes in-between by looking at the version history.

Upside: Stories live and grow, remaining relevant long after their original publication (at no cost to us!)

Risk: Stories get progressively less coherent as many cooks mess with them. Whatever brand authority the Wired name brings is diminished over time as the stories become less and less our own work.

---

Kuten huomata saattaa, monet noista strategioista voisi soveltaa ihan normaaliinkin tuotekehitykseen tietyin muutoksin. Tällä periaattella (tai hyvin lähellä sitä) on tehty mm. olutta:

http://www.freebeer.org/blog/

Eli oluen reseptiä voi kuka tahansa muokata, mutta se pitää sitten aina jakaa muiden nähtäväksi.

Microsoftilla on noin 3000 bloggaajaa ja muutama heistä on noussut jo todella merkittäväksi voimavaraksi yhtiön kannalta. Esimerkiksi Xbox-pelikonsolin kehityksestä vastaava Major Nelson on periaatteessa korvannut jo Xboxia koskevat lehdistötiedotteet, koska hänet koetaan uskottavampana kanavana kuin PR-osastoa. Yritysblogien pitäjät antavat kasvot yritykselle ja lisäävät läpinäkyvyyttä, mutta tämä sisältää totta kai riskejä erityisesti ristiriitaisten viestien kannalta. Mutta yleisesti ottaen linnakkeeseensa vetäytyvien ja hiljaisten suuryritysten on pakko avautua yleisölle.

Henri

PS. Tämä on tämänhetkinen graduaiheeni, tai ainakin yksi sen innoituksen kohteista =)

Opetuksesta

Yksi ongelma on liian suuret kurssien osanottajamäärät. Jos kurssilla on 120 opiskelijaa niin totta kai se tarkoittaa sitä että kurssille on tullut suhteessa hieman enemmän niitä helppojen noppien metsästäjiä mukaan, ja tämä laskee ainakin pitkällä aikavälillä kurssin vaatimustasoa kahdesta syystä: a) kurssi on valheellisesti "liian vaikea" koska epämotivoituneet eivät jaksa opiskella ja b) opettajilla ei riitä motivaatio eikä aika tarkastella monimutkaisia keissejä ja tenttejä. Jollain isoimmilla massakursseilla tuo b) näkyy todella räikeästi.

Itse suhtaudun kurssien vaatimuksiin vähän samalla tavalla kuin mitä suhtautuisin urheiluvalmennukseen: jos kurssin vetäjä antaa ns. luvan alisuorittaa niin välillä sitä tulee itsekin alisuoritettua, vaikka mieli tekisi panostaa enemmän (ja usein tuleekin luettua aiheesta esim. eri markkinoinnin blogeista ihan aktiivisesti jälkikäteen). Mutta toisaalta piiskaamisen vastuu kuuluu ennen kaikkea valmentajalle.

Lähiaikoina meikäläistä on huolettanut markkinoinnin laitoksen kanssa kanssakäydessä että miten siellä osataan suhtautua markkinoinnin yhä nopeammin Internetin myllertämään kenttään. Tuntuu että olen oppinut markkinoinnista enemmän viimeisen vuoden aikana omatoimisesta blogeja, lehtiä ja muita "ei-kanonisoituja" lähteitä lukemalla kuin koko opiskeluaikanani yhteensä. Ja tiedän että en ole ainoa markkinoinnin opiskelija, joka ajattelee näin.

Oppilaista

Simben esittämä kahtiajako oli melko osuva. Itse päätin ottaa markkinoinnin pääaineeksi jo ennen kauppikseen saapumistani ja olen ollut alasta kiinnostunut jo aika pitkään, eli siinä mielessä miellän itseni ns. markkinoinnista aidosti kiinnostuneeksi. Markkinoinnin kurssit kaipaisi kipeästi lisää alkutenttejä, olkoon vaikka kuinka helppoja ja sellaista ryhmätyötä, missä on helpompi mitata onko kaikki osallistunut. Se karsisi freeridereita.